Jokin aika sitten kuvittelin jo päässeeni niskan päälle tuon hirviön kanssa. Luulin, että mielialanvaihtelut ovat jo historiaa, ja loppuraskaus olisi onnellista ja jos ei helppoa, niin ainakin helpompaa aikaa. Virhe!
En ole koskaan ollut mikään positiivisuuden perikuva, vaan enemmänkin "pessimisti ei koskaan pety" -tyyppinen tapaus. Pessimismi ja raskaus taas eivät todellakaan sovi yhteen. Jos aina odottaa sitä pahinta, lisää siihen äkilliset (ja lähes päivittäiset) ei-mistään-johtuvat itkukohtaukset sekä itseluottamuksen puutteen, ei luvassa voi olla mitään muuta kuin katastrofi. Isäntä ei enää tiedä miten päin olisi, ja minua ärsyttää jatkuvasti enemmän ja enemmän se, että tiedän aiheuttavani myös hänelle pahaa oloa omalla pahalla olollani. Enkä edes voi sille mitään! Tavallaan toivoisin, että nämä mielialanvaihtelut saisivat minut raivottareksi, ja suuttumaan asioista, mutta kun ei. Ne vain saavat minut niin hemmetin surulliseksi. Jatkuvasti. Ja sitten vihaiseksi itselleni. Yksikin kyynel, ja ärsyynnyn taas itseeni, mikä taas lisää niitä kyyneleitä. En todellakaan pidä itsestäni tällaisena, ja voinkin vain toivoa viimeiseen asti, että tästä selvitään kunnialla. Ja yrittää pitää ne hormonit kurissa.
En todellakaan tiedä, miksi olen jatkuvasti niin allapäin. Tiedän, että kaikki on oikeasti hyvin, eikä meillä ole mitään hätää. Isäntä ei voisi olla enää ihanampi, ja tiedän senkin. Ja sekös vasta ottaakin päähän, kun olen surullinen asioista, joista ei pitäisi olla. Eli sitten olen vihainen itselleni siitä, että olen surullinen. Mahtavaa, eikö vaan?
Maanantaina olisi edessä seuraava neuvolakäynti. Ehkä hyvä niin, sillä ajatuksena on, että otan nämä mahdottomalta tuntuvat mielialanvaihtelut puheeksi siellä. Koska itse en enää tiedä mikä on normaalia, ja mikä ei. Olenko vain raskaana, vai meneekö tämä jo masennuksen piikkiin? Toivottavasti saan sieltä vastauksia, ja toivottavasti tuo Isäntä vielä jaksaa tätä hirviötä. Itse en meinaan enää jaksaisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti